RUMPUSETIN HISTORIA
Rumpusetin historia (mutta ei lyömäsoitinten!) alkaa USA:sta yli sadan vuoden takaa eli 1800 -luvun loppupuolelta. Erilaiset rummut ja lyömäsoittimet ovat sinänsä hyvin vanhoja, eikä mitään tarkkaa ajankohtaa ensimmäisille rumpusoittimille ole ainakaan minun silmiini tarttunut. Puhutaan kuitenkin tuhansista vuosista. Veikkaisin, että maanviljelyksen ja kotieläinten sekä karjankäyttö (kesyttäminen ihmisen tarpeisiin), varmaan osuu samoihin aikoihin rytmin tuottamiseen erilaisilla itse tehdyillä ja löydetyillä esineillä kanssa (esim. puunkappaleita, luita, kiviä). Sitä ennen rytmejä, melodioita ja vastaavia tehtiin omalla keholla.
Rumpusetin synty on kuitenkin melko hyvin dokumentoitu asia. Lyhyesti voi sanoa, että USAn etelävaltioissa, joissa oli paljon afrikkalaisia (orjia), eurooppalaisperäisiä sotilassoittajia ym porukkaa syntyi jo 1800 -luvun puolella rikas, sen ajan eurooppalaisesta musiikkikulttuurista eroava, musiikkikulttuuri. Sen kulttuurin osasia olivat lähes kaikki ajan muut kulttuurit (eurooppalainen, afrikkalainen, aasialainen jne.). Näillä kulttuureilla oli oman musiikin ja rytmien lisäksi myös omia soittimia, mutta esim. afrikkalaiset (orjat) eivät saaneet juurikaan soittaa omaa musiikkiaan ja omia soittimia heillä ei juurikaan ollut. Rytmejä saatiin aikaan mm oman kehon ja erilaisten esineitten kuten pesulautojen, kattiloiden ja itse tehtyjen rumpujen avulla. Se, että soittimia ei ollut aiheutti tilanteen, jossa varsinkin afrikalaiset alkoivat käyttää eurooppalaisten soittimia, soittaa heidän musiikkiaan, mutta tekivät sitä luonnollisesti oman kulttuuriperinteensä mukaan. Asiaa edes auttoi USAn sisällissota, jonka jäljiltä maassa oli runsaasti sotilassoittokunnilta jääneitä soittimia. Edellä mainitusta sekoituksesta syntyi mm Ragtime-, New Orleans- ja varhainen jazz-musiikki. Rumpusetin kannalta olennaista oli, että samat paineet, jotka synnyttivät uutta musiikkia synnyttivät myös uusia rytmisoittimia. Euroopassa rumpuja oli varsinkin sotilasmusiikissa soitettu niin, että rummut (bassorumpu, pikkurumpu tai marssirumpu ja symbaalit) olivat hihnoilla kiinni soittajassa. Se oli kätevää liikuttaessa, mutta hankalaa koska vaati useamman henkilön soitamaan yhtäaikaa.
Bassorumpu nurin ja Haitsu ylös
Rumpusetti alkoi kehittyä kun joku oivalsi, että bassorummun voi kaataa ja sitä voi jalalla potkia (Kick drum) ja pikkurumpu voidaan asettaa telineelle, jolloin soittaja voi istua. Tälläinen rumpusetin kehittelykausi alkoi jo 1800 -luvun puolella eikä ole tietoa siitä kuka keksi mitäkin...Lopputulos oli se, että 1900 -alkupuolella oli rumpusettejä, joissa oli bassorumpu pedaalilla ja erillisissä telineissä virvelirumpu ja ehkä yksi jalallinen Tom-tom -rumpu. Kun (joku keksi) mataloittaa "Tomeja" niitä laitettiin myös bassorummun päälle omalla telineellään. Bassorummun pedaalin kehittäjänä pidetään William Ludwigia, joka teollisesti valmisti ensimmäisen bassorummun pedaalin v. 1909.
Hi-hat oli aluksi lattialla väärinpäin oleva Crash symbaali, jota soitettiin jalkaan kiinnitetyllä toisella symbaalilla. Seuraava kehitysaste "nilkkasukka" korkeudella oli ns. "Low boy" tai "Sock cymbal" (hi-hat) symbaali, jossa oli jo pedaali. Myöhemmin 1920 -luvulla Gene Krupa ja Armand Zildjian kehittivät ylös nostetun kapuloilla soitettavan Hi-hatin.
Bassorummun ja hi-hat -pedaalien kehittämisen jälkeen "nykyaikainen" rumpusetti alkoi jo hahmottua. 1920-30 -luvuilta eteenpäin telineet, symbaalit ja rummut ovat monin tavoin kehittyneet, mutta perusrakenne on edelleen sama, jota jo Gene Krupa soitti.
Rumpusetin eri osista voi (hyvin) yleistäen sanoa, että virveli ja bassorumpu ovat Euroopasta, tomit Afrikasta, Symbaalit Aasiasta ja telineet sekä pedaalit Amerikasta.
Gene Krupan lisäksi muita pioneereja rumpusetin soitossa olivat monet New Orleans -rumpalit, tunnetuimpana ehkä Baby Dodds.
Rumpusetti kehittyi nykyiseen muotoonsa 1930-40 luvulle tultaessa. Musiikillisesti rumpusetti on olennainen osa New Orleans -jazzia, Dixielandia, Big Band -jazzia jne. Mutta esimerkiksi Country -musiikissa ei aluksi käytetty rumpusetia.
(c) Mikko Virto 2006